Jobin 17

1

"Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani.

2

Totisesti, pilkka piirittää minua ja silmäni täytyy yhä katsella heidän ynseilyänsä.

3

Aseta puolestani pantti talteesi; kuka muu rupeaisi kättä lyöden minun takaajakseni?

4

Sillä sinä olet sulkenut ymmärrykseltä heidän sydämensä; sentähden sinä et päästä heitä voitolle.

5

Ystäviä kutsutaan osajaolle, mutta omilta lapsilta raukeavat silmät.

6

Minut on pantu kansoille sananlaskuksi; silmille syljettäväksi minä olen tullut.

7

Minun silmäni on hämärtynyt surusta, ja kaikki minun jäseneni ovat kuin varjo.

8

Tästä oikeamieliset hämmästyvät, ja viatonta kuohuttaa jumalattoman meno.

9

Mutta hurskas pysyy tiellänsä, ja se, jolla on puhtaat kädet, kasvaa voimassa.

10

Mutta te kaikki, tulkaa jälleen tänne; en löydä minä viisasta joukostanne.

11

Päiväni ovat menneet, rauenneet ovat aivoitukseni, mitä sydämeni ikävöitsi.

12

Yön he tekevät päiväksi; valo muka lähenee pimeydestä.

13

Jos kuinka toivon, on tuonela asuntoni; minä levitän vuoteeni pimeyteen,

14

minä sanon haudalle: 'Sinä olet isäni', ja madoille: 'Äitini ja sisareni'.

15

Missä on silloin minun toivoni, ja kuka saa minun toivoani katsella?

16

Ne astuvat alas tuonelan salpojen taa, kun yhdessä lepäämme tomussa."